Hoitotyö digitalisoituu – muuttuuko hoito, muuttuuko työ?

”Teknologia ei korvaa ihmistä vaan antaa lisäkäsiä”, vastataan joskus heille, jotka epäilevät teknologian käyttöönottoa vanhustenhoidossa. Tämän vastauksen taustalla lienee ajatus, että teknologia voisi auttaa työn ”rutiineissa”: esimerkiksi nostamisessa, ruokailussa tai lääkkeiden antamisessa. Näin hoitajien aikaa jäisi potilaan kanssa vuorovaikutukseen. Asiakkaan kannalta hoito on kokonaisuus, osa hänen elämäänsä. Hoito ja vuorovaikutus eivät ole kaksi eri asiaa, joista toisen hoitaa kone, toisen ihminen, vaan tekniikka voi toimia myös vuorovaikutuksen tukijana.

Ennen KUMOUS -hanketta työskentelin tutkijana hankkeessa, jossa teknologiaa lähestyttiin sen humaanin käyttötarkoituksen kautta: siinä kehitettiin niin sanottua muistelutikkua, ja tutkittiin sen hyödyntämistä vanhustenhoidossa. Muistelutikku on eräänlainen digitaalinen pienoiselämäntarina, joka voi sisältää perhevalokuvia, kirjoitettuja tai kerrottuja muistoja sekä käyttäjälleen merkityksellistä äänimaisemaa. Se auttaa näkemään esimerkiksi muistisairaan ihmisen kokonaisena ihmisenä sairaudestaan huolimatta. ”Tämä antaa ihan toisenlaisen kuvan kuin se, joka minulla tähän mennessä on ollut asukkaasta”, sanoi eräs hoitaja katsoessaan teksteillä täydennettyjä valokuvia palvelukodin asukkaan elämästä.

Kylmä tekniikka, lämmin ihminen?

On hyvin tyypillistä, että teknologiasta ajatellaan hoitotyössä hyvin mustavalkoisesti ja kaikelle inhimilliselle vastakkaisesta näkökulmasta. Teknologian mahdollisuuksia voidaan katsoa myös ymmärryksen ja vuorovaikutuksen mahdollistajana tai yksinäisyyden lievittäjänä, kuten muistelutikussa tai viestintäteknologiassa on kyse. Toisaalta teknologia voisi auttaa tilanteissa, joissa toisen ihmisen läsnäolo ei välttämättä aina ole toivottu asia. Esimerkiksi WC-asioinnissa, ja teknologian humaani rooli voi tulla itsemääräämisoikeuden ja arvokkuuden säilyttämisen kautta.

Mitä on perushoitotyö – pelkkiä rutiinejako?

Muistelutikun kehitystyön yhteydessä tuli esiin palautetta, että vaikka työväline sinänsä on arvokas ja hyödyllinen, on sen tekemiseen käytetty aika pois perushoitotyöstä. Tämä sai minut pohtimaan, tarkoittaako perushoito Suomessa vain rutiinitoimenpiteitä: hoitotoimenpiteitä ja lääkkeiden antoa, ruokailua, kylvettämistä? Eikö siihen kuulu myös psyykkisten ja sosiaalisten tarpeiden tyydyttäminen?

Muistelu, valokuvien kerääminen ja tallentaminen vievät toki jonkin verran aikaa, eivätkä nämä välttämättä kuulu hoitotyön koulutuksen sisältöihin. Kuitenkin kun elämäntarina − joka todella voi tarkoittaa ensi vaiheessa vaikka muutamaa skannattua valokuvaa − on koottu, sitä voidaan katsoa sähköisestä valokuvakehyksestä hoitotoimenpiteiden yhteydessä aina uudelleen ja uudelleen. Ihmisen taustoihin tutustuminen ei välttämättä vie aikaa, vaan voi myös vähentää väärinymmärryksiin kuluvaa aikaa ja haasteellista käyttäytymistä.

Tarpeisiin vastaamisella vaikuttavuutta

”Vanhuutta ei voi hoitaa. Sen kanssa pitää elää”, sanoo tutkija Jari Pirhonen (HS 15.10.2015) viitaten siihen, että suomalainen vanhustenhoito lähtee pitkälti vakiintuneista työkäytännöistä, ei ihmisten tarpeista. Hoitotyön käytäntöjen muuttaminen ei ole yksin hoitajien vastuulla. Kyse on laajasta systeemisestä muutoksesta ja asian merkityksellisyyden ymmärtämisestä monella tasolla.

Teknologiaa tulee kehittää tarvelähtöisesti, ja teknologiaa ja työtä tulee kehittää yhdessä. Tärkeää on pohtia teknologian vaikuttavuutta; lähteä siitä mitä todella tarvitaan ja miten haluttu vaikutus saadaan aikaan. Tarvitaanko laitteita ja järjestelmiä, jotka mahdollisesti jäävät käyttämättä monimutkaisuuden, huollon puutteen tai kalliiden käyttökustannusten vuoksi? Monesti hoidon laatua ja samalla työn merkityksellisyyttä ja tehokkuutta voidaan parantaa varsin pienillä oivalluksilla, kuten tässä tapauksessa muutamalla digivalokuvalla ja niiden ympärille viritetyllä jutustelulla. Tarvitsemme asenteen ja toimintatavan muutosta, ei välttämättä suuria investointeja.

Satu 05112015

Satu Pekkarinen toimii erikoistutkijana Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa, LUT Lahden yksikössä. KUMOUS -hankkeessa hän tutkii teknologian ja palvelujärjestelmän yhteiskehittämistä erityisesti hyvinvointipalveluissa.